Lake Sorapis | Lago di Sorapis

Tarina suomeksi löytyy sivun alaosasta, kuvien jälkeen

On our 8 days trip to Veneto, North-east Italy, we wanted to be outdoors as much as possible. But it was a combined work and leisure, we needed to make some compromises what to pack. We searched for a hike that could be pretty easily done with regular walking/outdoor clothes and shoes. As I am a photographer, I wanted that our hike would include “something” to see and shoot. We made lots of Google searches like ” best hike on dolomites” or ”must-see  on dolomites”, and many of these lists of walks, included Lago di Sorapis. Some people even claim it is the most beautiful walk one can do on Dolomites mountains. We decided to go for it then. Over the Internet there is lots general information about where to start, how long it might take and what to expect, but obviously I didn’t read carefully enough, or then the info was a bit misleading. I try here ‘open up’ a bit our hike and hopefully give some hints or advise to others this might interest. 

Our trip took place mid October, so the tourist peak season was far behind. Actually, the day (15.11.) we were there, was the first day when one should have the snow chains at hand in the vehicle when heading up to the mountains in case of snow. I didn’t rent those from the rental company, because we had decided that if the weather is not good, we wouldn’t go.
Our hiking day was sunny and started at 08am from Padova center. I had looked the overall map at home, but I just typed in our destination Misurina in my mobile phone navigator app. We took the toll roads A4> A27 and the traffic was very light. We made a short café stop before the toll road ended and the climb towards Cortina started. I can imagine that during holidays or even weekends the pretty narrow road leading to Cortina, can get very busy and crowded and the driving time can increase significantly.

Starting place at Misurina

But now it took us 2h45min from Padova to reach our starting spot at Misurina / Passo Tre Croci. Otherwise the route was simple and easy to follow, but pay attention in Cortina from where the road to Misurina turns. Navigator helps a lot, and there were also road signs as well. Now the parking in Misurina was not an issue, there were only 2 other cars parked by the road, but again peak season the situation might be different. The path to Lake Sorapis starts about 100m after you have left the highest point on the road in the pass. If you are coming form Cortina, there is a info stand and also a gate to meadow on your right hand side, and there we parked the car. It is a good idea to take a photo of the map on the info stand, in case you don’t have any paper map.

You open the gate and the path is calling. There was basically no signs after that, but the route is very well visible in the ground. The first km or so, is very easy, the path is wide and flat. It actually can even probably be driven with some off-road vehicle. Just mind your step, as there are obviously cows and they use the path ;). There were also some  WWI (WorldWarOne) time bunkers next the path, as far as I took a look, there was no easy entry on those. Unfortunately, many tourists had used the concreate bunkers shade as toilets and the surroundings were looking a bit sad.

How is the path to Lago di Sorapis?

The off-road like road ended very sudden and the real mountain path begin. At first, it was also rather easy to walk, but after a few corners, there had been a mudslide and the path had disappeared totally for 100 m. I think that it had happened not so long ago. We needed to stop for awhile and even thought that should we turn back, but then we saw that people before us had find their way. Jumping from rock to rock, balancing on boulders, we saw the path continuing the opposite side of the mudslide. We came safely across it and went forward. The only junction we noticed was a bit further and since we are in Italy, there was no sign which path to take. Again, a short stop to consider, and to see the map, we took right hand path, which was also more travelled. Some trees were fallen over the path, but those were easy to get by. After awhile the path started to clim and there were real serpentines, but bravely we continued. Just stopped to admire the scenery more often 😉 . I can admit that we are not used to mountains trails, and we are in ( relatively) good physical shape, but still we needed to work our way upwards. The path left the forest area behind, and we got very beautiful views over the valley on your left hand side, while very high mountains rise on the right, literally next the path.

At some point in the afternoon, the temperature went below zero degrees celsius and the water coming down from the mountains started to freeze and path got icy in some parts. One narrow corner where there was nothing on the left side, but a few hundred meters drop to the valley, the path was covered with ice, Sari decided that this was enough for her. Sun was shining to that point, so we agreed that I will continue to the lake and she will wait here. I grabbed 2 hands on the wire which was attached to the rock and managed to cross the icy part. A few corners after that, there was even more ice, but I safely got pass it. The path led constantly upwards, and I even had a thought of turning back, but then I looked at the map and noticed that the lake was waiting me on 200m or so. Lake is hiding pretty well in between the mountains, and it popped up as a surprise. The next surprises were that I saw a couple walking towards me (they were the first humans since we left Cortina) and that the lake was totally covered with ice. I chatted a few minutes with these friendly people and asked them to say hello to Sari if they will meet her on their way down. They left and the whole lake was totally for me, not a single person in sight, nor human voices around. The only sound came from the lake where ice was cracking as it was freezing. I took a few photographs, and enjoyed my picnic meal, and shot more. Amazing place, I think that it must be one of the most beautiful places I have ever visited. A pity was that the sun was behind the mountains and the lake was in ice, but still the scenery is unbelievably. Water (and ice) has a deep greenish colour due the minerals in the soil. Then it was time to shoot the last images and head down to meet Sari. I covered the icy parts easy and greeted Sari after 15 to 20 min I left the lake. She was OK, the couple had met Sari too, and told my regards to her. The air was turning to bit chilly, path was now in the shadow of the mountain and icy section growing rapidly. But in (more or less) no time we reached the forest and the mudslide area, and we were sure that we will get to the car in daylight. We stopped for last bits of picnic we had. While eating, I noticed something black moving 50 meters down. A single mountain goat(?!) stared at us for awhile before disappearing in the thickets. Over the mudslide and we knew, we were on the safe side now. We got back the car 4pm. The hike took us 5 hours, and we didn’t stop for long at any point. (sun set was around 5 pm)

Notes and considerations.

To be honest, we didn’t expect as physical exercise as the route is. It is told that one way distance to the lake is 5,2 km and has ascend of 200 meters, so if you are not in somewhat good fit, it is a tough one. Definitely have a back pack and some water and snacks at least. Wear good shoes, although you might survive with sneakers, higher hiking boots would be my option. Also remember that mountain weather is due to change very quickly, we were lucky to have all day sun (although the mountains and forests hid it perfectly well, so not too warm in the shadows) and no wind. I would therefore suggest having some extra layer of clothes in the back pack, too. If you get a sprained ankle and walking gets slower, it is good to keep warm. The mobile signal was from weak to poor, and bear in mind that next the lake, there was no mobile coverage at all. If something unfortunate should happen, waiting time for help might be very long. It is also advised to tell our hotel/accommodation where you are heading, just in case.

But sure, don’t let these words prevent you planning trekking to Lake Sorapis, really a place to see and experience!

[tg_masonry_gallery gallery_id=”8559″ layout=”contain” columns=”4″]

Vaellus Lago di Sorapis, järvi Dolomiittien kainalossa

Teimme 8 päivän retken Italiaan, Veneton alueelle Venetsian ympäristöön. Koska olemme ulkoilevia tyyppejä, halusimme sisällyttää tähän yhdistettyyn työ-ja lomamatkaan pieniä vaelluksia niin paljon kuin mahdollista. Yhdistelmäloma aiheutti haastetta matkatavaroiden määrään ja pakkaamiseen, joten yritimme löytää sellaisia kohteita, joissa pärjäisi ns perus ulkoiluvarustuksella. Etsimme nettiä ristiin rastiin hakusanoilla vaelluksista Dolomiiteilla, monesti esiin tuli retki pienelle vuoristojärvelle nimeltään Sorapis. Koska olen valokuvaaja kohde vaikutti heti mielenkiintoiselta. Netistä löytyy infoa kohteesta, mutta emme oikein löytäneet kovin yksityiskohtaista reittikuvausta. Yritän tähän hieman avata vaelluspäiväämme. Kuvissa on muutama kartta joista lienee apua jos tänne retkeä suunnittelee.

Mistä löytyy Sorapis

Starttasimme Padovan keskustasta marraskuun puolivälissä aamu kasilta. Kun saimme Padovan työmatkaliikenteen selätettyä, suuntasimme maksulliselle moottoritiereitille A4 (muuttui A27) kohti Misurinaa ja Dolomiitteja. Kotosalla olin yleiskartasta katsonut suunnaksi Bellunon ja Cortinan, mutta muutoin luotimme puhelimen navigaatioon. Liikenne oli rauhallista, teimme matkalla yhden cappuccino-stopin ennen tullitien päättymistä. Moottoritien loppumisen jälkeen maasto muuttuu jo hyvinkin vuoristoiseksi ja alkaa kiipeäminen pienempien kaupunkien ja kylien läpi kohti Cortinaa. Nyt arkiaamupäivänä liikenne veti hyvin, mutta uskoisin, että loma-aikaan ja varmasti viikonloppuisin kannattaa varata ajoaikaa, näille ”pikkutielle”. Reitti on helppo ja navi opastaa toki hyvin, ainut tarkkuutta vaativa kohta oli Cortinan kaupungissa mistä tie kohti Misurinaa / Passo Tre Crocia lähtee. Meiltä kului 2h45min Padovasta vaelluksen starttipaikalle. Marraskuun 15. päivästä alkaen tulee Italiassa olla autossa mukana lumiketjut, ainakin vuoristoteillä, mikäli olosuhteet muuttuvat talvisiksi. En niitä autovuokraamosta ottanut, sillä olimme päättäneet, että jos sää ei suosi, emme me vuorille lähde. Mutta nyt suosi. Aurinko kirkkaalla taivaalla, Cortinassa lämpö n +15, mutta startissa vain +5. Autolle löytyi tien varresta helposti parkkipaikka, kohdasta, josta tie alkaa solan korkeimman kohdan jälkeen laskea satakunta metriä eteenpäin. Siinä on myös opastustaulu, jossa kartta (kannattaa ottaa kännyllä kuva kartasta jos ei muuta karttaa ole mukana) ja aidassa portti niitylle. Reput selkään ja polulle! Kello tasan 11.00.

Millainen polku on

Ensi alkuun polku, tai melkein tie, on helppoa ja tasaista kuljettavaa ja matka eteni mukavasti. Polun varrella on myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia bunkkereita, joihin ei ainakaan helposti päässyt sisälle kurkkaamaan. Valitettavasti bunkkereiden tuoma katve oli jäljistä päätellen ollut turistien vessana ja aika surullinenkin näky. Muutoinkin polulla kannattaa katsella hieman jalkoihinsa, sillä vaikutti siltä, että myös lehmät sitä käyttävät 😉 Leveämpi polku loppui kuin veitsillä leikaten, ja oikeampi vuoristopolku alkoi. Sitäkin pitkin matka eteni, kunnes eteen tuli noin 100 m leveä maanvyörykohta, josta polku oli totaalisesti hävinnyt. Hetken jo tuumasimme, että näinkö siitä pääsee ollenkaan yli, mutta lopulta huomasimme toisella puolen polun pään ja vyörymään syntyneen poluntapaisen. Kiveltä toiselle loikkien, hieman kiertäen pääsimme turvallisesti yli ja polulle. Tässä kohdin reitti kulkee metsässä, muutamia tuulenkaatoja piti ylittää tai kiertää kunnes tulimme kahden polun risteykseen. Italiassa kun ollaan ei luonnollisestikaan mitään opastetta tai viittaa oltu laitettu ja hetken hämmästelyn jälkeen valitsimme kulkusuunnassa oikeanpuoleisen. (Tämä ura oli myös selvästi enemmän kuljettu) Hetken kuluttua polku alkoi nousta ja puusto harventua. Upeat maisemat avautuivat vasemmalle laakson yli, oikealla puolen nousi pystysuora vuorenseinämä. Myönnän että me emme ole tottuneita vuoristovaeltajia, mutta emme kuitenkaan ihan rapakuntoisiakaan, mutta kun polku muuttui serpentiiniksi, niin kyllä pysähdyimme useammin maisemia ihailemaan. ? Urheasti yhä vain ylöspäin kapusimme.

Vaikka aurinko paistoi, niin ylhäällä lämpötila putosi nollan alle ja vuorilta tuleva vesi alkoi jäätyä polulle. Eräässä hieman kapeammassa polun mutkassa jossa vasemmalle oli muutaman sadan metrin pudotus alas laaksoon ja polku oli jään peitossa, Sari totesi, että nyt hänelle riittää. Sovimme, että hän jää syömään eväitä ja nauttimaan auringosta sillä välin, kun minä ”kipaisen” järvellä. Vuoren seinään oli onneksi kiinnitetty vaijeri, josta kaksin käsin kiinni pitäen ylitin jään ja jatkoin eteenpäin. Hetken kulutta vastaan tuli vielä jäisempi kohta ja taas vaijerista kiinni roikkuen pääsin yli. Reitti nousi edelleen ja hetken harkitsin luovuttamista, mutta kun kartan mukaan järven piti olla ”nurkan takana”. No olihan se, mutta nousumetrejä oli siinä välissä jokunen. Itse järvi tuli esiin hyvin yllättäen. Toinen yllätys oli pariskunta joka oli juuri aloittamassa paluumatkaa alaspäin. He olivat ensimmäiset näkemämme ihmiset sitten Cortinan. Hetken rupattelimme (valokuvauksesta) ja pyysin heitä viemään Sarille terveiset alas mennessään. Mutta mikä parasta: koko vuorten kainalossa oleva järvi oli kokonaan ”minun”. Ei näkynyt ketään eikä kuulunut mitään. Paitsi jään eläminen. Valokuvasin ja söin eväitä ja kuvasin lisää. Järvi oli kokonaan vuorten varjossa ja jäässä. Vesi on mineraaleista johtuen hyvin vihertävää, jopa melkein epätodellisen väristä. Sanoisin, että kauneimpia paikkoja missä olen koskaan käynyt. Viimeiset ruudut ja reilun vartin alamäkikävelyn jälkeen tapasin Sarin, joka oli saanut pariskunnan kertomat terveiset. Aurinkokin oli kääntynyt iltapäivän aikana siten että hänen taukopaikkansa oli mennyt varjoon. Lähdimme yhdessä alaspäin ja sangen pian olimme metsän sisällä, maanvyöryn kohdalla. Nyt olimme varmoja, että ehdimme autolle ennen auringonlaskua, joten söimme loput eväät. Siinä syödessämme huomasin musta hahmon loikkivan ehkä 50 m päässä, vuohi(?) siinä hetken ihmetteli turistia ennen katoamistaan. Autolle saavuimme aika tasan klo 16. (Auringonlasku n 17) meiltä kului siis 5 tuntia, ilman ihmeempiä pysähdyksiä tai taukoja.

Muutama huomio ja vinkki jos Sorapis vaellusta suunnittelet.

Vaikka olin mielestäni netistä selannut tietoa tästä vaelluksesta, en ollut lukenut riittävän tarkkaan kuinka vaativa reitti on. Rehellisesti sanottuna; reitin fyysisyys yllätti. Matkaa kertyy 5,2 km/sivu ja nousua (ja siis paluumatkalla laskua 200m,) joten ihan kurjalla pohjakunnolla tämä voi olla vaativa. Meillä oli matalat vaelluskengät ja kesäaikaan saattaa lenkkareillakin pärjätä, itse ottaisin varrelliset tukevat vaelluskengät. Joka tapauksessa varaa mukaan reppu ja juotavaa (puroja on) sekä evästä ja mieluusti lämmintä varavaatetta. Meillä oli sää suhteen loistava tuuri, aurinkoa ja tyyntä, mutta metsän siimes ja vuorten varjot estivät lämmön tulemisen iholle. Sää myös saattaa muuttua hyvinkin äkisti. Huomioitava seikka on myös matkapuhelinkentän heikkous, ainakin suomalaiseen tasoon tottuneelle. Kenttä oli joko heikko tai olematon ja itse järvellä sitä ei ollut lainkaan. Huomioi siis, että jos nilkka nyrjähtää pahasti tai jotain muuta odottamatonta sattuisi, avun tuleminen saattaa kestää. (Kesäsensongilla, toki kulkijoita on enemmän kuin nyt oli). Kun vuorille lähtee kannattaa majapaikkaan kertoa minne on menossa -kaiken varalle.

Näistä sanoista huolimatta, suosittelemme ehdottomasti tämän vaelluksen tekemistä, reitti ja Sorapis ovat ehdottomasti näkemisen ja vaivan arvoiset.